Blogi

Moikka! Olen Roosa Ruokokoski ja opiskelen toimintaterapeutiksi Helsingin Metropoliassa. Minut saattoi tavata tänä syksynä Vilppulassa toteutetulla perheleirillä, jossa toimin pedagogisena sisällöntuottajana.

Kuulin työpaikasta eräältä luokkalaiseltani ja kiinnostuin välittömästi, sillä perheleirillä pääsen työskentelemään niiden asiakasryhmien parissa, mitkä ovat minulle kaikkein tärkeimmät.

Lasten parissa olen työskennellyt jo teinistä lähtien hevosleirinohjaajana ja lastenhoitajana. Opiskelujeni ohella työni ovat jatkuneet päiväkodin-, iltapäiväkerhon- sekä ratsastusopettajan sijaisena. 

Se on toive, jota meistä jokainen kantaa mukana aina, kun tulemme kohdatuksi.

Jokaisella meillä on kuitenkin kokemus siitä, että toinen ihminen ei ole hyvää minussa nähnyt tai huomioinut, mutta kehittämiskohteesi tai puutteesi on kyllä nostettu esille. Toiset kuittaavat nämä kohtaamiset olan kohautuksella ja jatkavat matkaa. Toisille taas jokaisesta tällaisesta kohtaamisesta jää pieni jälki, joka pala palalta musertaa omaa uskoa siihen, että minussakin on jotain hyvää.

Lettujen tuoksu nousee muurinpohjapannusta. ”Ensin laitetaan siihen voita, näin”, selitän ja eräs äiti tekee perässä saman omalla pannullaan. ”Sitten taikinaa vajaa kauhallinen…” Pannu tirisee, taikina paistuu. Äidin silmät säihkyvät, kun hän saa kääntää letun ympäri.

***

”Rosvo!!! ROSVOOOO!!”
”POLIISI!!”
”Mennään Kuopioon!”
”Eikun Jyväskylä on vapaana!”
”Kivi, sakset, paperi!”
”PUKKILANTÄHTI LÖYTYI!!!”

Herätyskello aloittaa iloisen laulunsa joskus seitsemän ja kahdeksan välimaastossa riippuen siitä, onko tänään ollut tarpeeksi onnea saada olla päivystäjänä. Pisimmän tikun vetäjä pääsee voitelemaan leipiä ja valmistelemaan leiriläisten aamupalaa. Oman osuutensa leivistä ja puuroista pääsee nauttimaan reippaaseen tahtiin samalla kun valvoo leiriläisten ruokailua, ja keskustelee "hiljaisella" äänellä päivän tulevista tapahtumista ryhmänsä kanssa.