Blogi

Se on toive, jota meistä jokainen kantaa mukana aina, kun tulemme kohdatuksi.

Jokaisella meillä on kuitenkin kokemus siitä, että toinen ihminen ei ole hyvää minussa nähnyt tai huomioinut, mutta kehittämiskohteesi tai puutteesi on kyllä nostettu esille. Toiset kuittaavat nämä kohtaamiset olan kohautuksella ja jatkavat matkaa. Toisille taas jokaisesta tällaisesta kohtaamisesta jää pieni jälki, joka pala palalta musertaa omaa uskoa siihen, että minussakin on jotain hyvää.

Lettujen tuoksu nousee muurinpohjapannusta. ”Ensin laitetaan siihen voita, näin”, selitän ja eräs äiti tekee perässä saman omalla pannullaan. ”Sitten taikinaa vajaa kauhallinen…” Pannu tirisee, taikina paistuu. Äidin silmät säihkyvät, kun hän saa kääntää letun ympäri.

***

”Rosvo!!! ROSVOOOO!!”
”POLIISI!!”
”Mennään Kuopioon!”
”Eikun Jyväskylä on vapaana!”
”Kivi, sakset, paperi!”
”PUKKILANTÄHTI LÖYTYI!!!”

Herätyskello aloittaa iloisen laulunsa joskus seitsemän ja kahdeksan välimaastossa riippuen siitä, onko tänään ollut tarpeeksi onnea saada olla päivystäjänä. Pisimmän tikun vetäjä pääsee voitelemaan leipiä ja valmistelemaan leiriläisten aamupalaa. Oman osuutensa leivistä ja puuroista pääsee nauttimaan reippaaseen tahtiin samalla kun valvoo leiriläisten ruokailua, ja keskustelee "hiljaisella" äänellä päivän tulevista tapahtumista ryhmänsä kanssa.

Tänään on neljäs päivä, ja minun pitää ohjata hedelmäsalaattileikkiä aamupiirissä.
Jännittää vähän. 11–13-vuotiaat ovat meluisia, en tiedä kuuntelevatko he minua.

Hyvin se kuitenkin meni.

Olen päässyt juttelemaan ja touhuamaan tyttöjen ja poikien kanssa. Pääsin myös ohjaamaan askartelupajaa. Oli mukavaa ja hauskaa päästä tekemään kaikenlaisia uusia asioita, kuten hamahelmiä, laminointia, lätyn paistoa, avaimenperiä ja rannekkeen tekoa.